Historia

Vuonna 88 erään vaasalaisen nuoriskan takapihaa kusivanoilla koristelevat kolme nuorukaista saivat kuningasidean:”perkele, perustetaan kunnon 77-punkkipumppu!” Idea oli niin hyvä, ja promillet niin korkealla, että sen kunniaksi piti luonnollisesti juoda lisää jumalten juomaa ja lauleskella Ratsiaa. Illan hämyyn kaikui sonnivainaan nuotilla, mutta sitäkin suuremmalla tunteella hoilattu: ”Tää ei oo taidetta, tää on rock`n rollia!” Nuo kolme reippaan punk-hengen omaavaa pippelinulkoiluttajaa olivat Arto, Vesku ja Apa.

 

Aamu koitti vähemmän hellänä krapulan jyskyttäessä kaverusten otsalohkoissa. Veskun kotipuhelin pirisi enteellisen terävästi, tosin soittaja ei ollut yhtään sen tiukemmassa kunnossa kuin vastaajakaan. – Arto terve. Muistaksä mitä eileen sovittiin? – Ööh? Hetken muisteltuaan Veskukin havahtui: ”Niin joo, se bändijutska. Mut eihän meillä oo rumpalii.” Hetken pähkäiltyään kaverukset päättivät soittaa Kapelle, jonka suostutteluun ei kauheita vaadittu. Luurin toisesta päästä kuului sunnuntaisenkarhea ”Joo”.

 

Ei kai siinä sitten sen ihmeempiä kommervenkkejä ja krumeluureja tarvittu. Nelikko suunnisti treenikämpälle miltei siltä istumalta. Into oli kova, ja krapulakin nuorilla miehillä hellittänyt. Päätettiin, että jokainen ottaa lapasiinsa sellaisen soittopelin, josta vähiten ymmärtää yhtään mitään. Hetken arpomisen jälkeen Veskusta tuli kitaristi, Arto sai basson, Kape istui rumpujen taakse ja Apa suostuteltiin laulajaksi. Musiikillinen linja oli ”jotain Ramonesmisfitssotkua, johon tungetaan suomipunkkia niin vitusti sekaan.” Lyriikat olivatkin sitten aivan toinen juttu. Treenikämpän lattialta kaivettiin pyörimästä Kapen minirunoja joita herra oli aikansa kuluksi ja muita naurattaakseen skriivaillut.

 

Ensimmäisessä ruutupaperinpalasessa oli runo, joka kertoi kolmesta merimiehestä nimeltään Heikki, Risto ja Allan. Vesku rämpytteli ja hyräili Apalle muutaman minuutin, ja näytti Artolle otteet, jotka alkoivat ”tosta tokasta mollukasta”. Kappale nimeltään ”Pursiseuran pikkujoulupippalot” näki päivänvalon. Eivät kumppanukset arvanneet, minkälaisen hullunmyllyn tuona pimeäntalvisena sunnuntaina pyöräyttivät käyntiin.

 

Piisejä syntyi todella tiheään tahtiin. Kape runoili ja Vesku sävelsi. Kumpikaan ei hirveitä aikoja vaatinut, saatikka sitten treenaamista. Tai tottakai tuollainen räpeltäjäryhmä olisi pitänyt sulkea treenikämpälle, eikä ikinä päästää pois, mutta soittotaitohan oli sivuseikka. Pääasia, että kaikilla oli saatanan kivaa ja keskikaljaa piisasi. Apalla ei tainnut kuitenkaan olla tarpeeksi kivaa, koska muutaman treenikerran jälkeen herra ilmoitti jättävänsä ryhmän. Veskun kanssa sovittiin, että lauluhommat kitaran ohella kaatuvat hänen niskaansa siihen asti, kunnes saadaan orkkaan ”kunnon laulaja”.

 

Treenaaminen jatkui. Päätettiin painella studioon, koska piisejä oli tarpeeksi ep:seen asti, ja koska sitä ”varsinaista laulajaa” ei marssinut yhdenkään nurkan takaa vastaan, niin Vesku päätti repiä turpaansa ”ainakin ekalla levyllä”. Studiosessio kesti tasan päivän. Kummastuneen miksaajaäänittäjä Nappi Aaltosen silmien alla keskikaljakumarainen trio suolsi rujoa kolinaansa nauhalle naureskellen, ja kaikkeen muuhun paitsi soittoon keskittyen. Siinä vaiheessa oli jo pakko keksiä yhtyeelle nimi, kun studioonkin asti oli kerran päästy. Yhden illan arpomisen jälkeen tyhmin mahdollinen ehdotus hyväksyttiin: Klamydia. Sitten vaan kansia kehiin, nauhaa masteriksi ja painoon. Tuloksena ensimmäinen ympyriäinen pympyriäinen pikkulätty nimeltään ”Heja grabbar.” EP:tä painettiin about 438 kpl. Innolla kolmikko ryntäsi kauppaamaan hengentuotostaan halukkaille ja vähemmän halukkaille Vaasan valtavaan yöelämään. Hinta oli hurjat kymmenen markkaa. Tosin loppuillasta tautiset pelimannipojat pojat vaihtoivat lättyänsä jo pariin kaljaankin, kun suuta kuivasi ja omat eväät olivat auttamattomasti loppu. Ensimmäinen keikkakin tehtiin Pietarsaaren tupakkamakasiinilla, ja muutama muukin samantien. Pojilla oli sen verran kova hinku tehdä piisejä, että muutamaa kuukautta myöhemmin käytiin studiossa tekaisemassa toinenkin pieni ja sievä EP. Nimeksi tuli enteilevästi ”Tauti leviää.” Yhtyeen neljänneksi jäseneksi kiilasi itsensä kuningas pontikka, joka teki kaikesta niin ihanan utuista. Painos oli peräti hurjat 700 kappaletta. Kesä ja festivaalit tarjosivat oivat markkinat, eikä aikaakaan kun tuokin läpyskä loppuunmyytiin. Sitten olikin toisen virallisen miehistönvaihdoksen aika. Kape päätti jäädä pelkälle sanoituspuolelle ja tilalle marssi nykyisestäkin kokoonpanosta tuttu Riku. Käytiin jopa legendaarisilla Puntalan punk-festivaaleilla soittelemassa, sekä muutamassa muussakin tapahtumassa. Kesä meni tissutellessa, kunnes oli aika jälleen marssia studioon ei-enää-niin-kauhean-kummastuneen Napin kiusaksi väsäämään jo kolmatta ep:tä samana vuonna. ”Heppi keippi” tehtiin peräti kahdessa päivässä miksauksineen.

 

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nykyinen kitarasankari Jakke kävi näppäilemässä Klamydia-songin akustiset osiot, kun tuo Veskun kitarointi oli hieman rajoittunutta hyvästä yrityksestä huolimatta. Tuo nippu kyrpiä kun on kuitenkin vaan nippu kyrpiä.

 

Piisitehtailu jatkui hirvittävällä tahdilla. Kape ja Vesku suolsivat musiikkia siihen tahtiin, että pakkohan se varsinainen ensimmäinen pitkäsoitto oli mennä tekemään. Kustantajaksi saatiin ”Free animals”-niminen lafka ja studiota varattiin peräti neljä päivää. Rokkia, verta, hikeä ja kaikkea muuta lieveilmiötä siihen päälle. Lätty saatiin valmiiksi sovitussa ajassa. Studiossa hierominen on röyhelöpaitahomoja varten, ja pitihän sitä päästä baariinkin joskus päästä jatkamaan juopottelua. Tuotos sai nimen ”Älpee”, joka myöhemmin cd- muotoon prässättynä nimettiin todella älykkäästi Ceedee:ksi. Free animals teki Älpeestä tuhannen painoksen, joka myytiin saman tien loppuun. Kolmikko ei ollut uskoa silmiään ja korviaan. Klamydian melusaastetta löytyi nyt jo ainakin tuhannesta kodista. Oli kiva rynnistää starailemaan hc-bileisiin ja muualle toinen toistaan kummallisempiin paikkoihin. Käytiinpä siinä saksanmaallakin tekemässä ensimmäinen rundi. Kiertue poiki myöskin Die Schwarzenshcafe-yhtyeen kanssa tehdyn splitti-ep:n, jonka rummut soittaa Kape. Riku oli hetken vapaaehtoisella jäähyllä palaten taas kuvioihin ja rumpujen taakse muutamaa kuukautta myöhemmin Kapen lähdettyä armeijaan.

 

Pojat olivat jo ehtineet niin paljon pyhää sanomaansa levittelemään, että kummallisia kutsuvia kaikuja alkoi kuulua pääkaupungin suunnalta. Ensimmäisenä juttusille iskeytyi Stupido Twins-niminen kahden miehen levypuulaaki. Arto kävi Helsingissä palaveeraamassa ja uusimpia piisejä herroille esittelemässä. Takaisin vaasauduttuaan Arto ilmoitti Stadin moguleiden luvanneen, että ”me saadaan tehdä niin vitun monta levyä kun me halutaan, ja ne maksaa”. Into oli ylimmillään. ”Nyt me ollaan saatana oikeen Hesaalaasella virmalla!” Piisejähän riitti, ja hyvin nopeaan tahtiin julkaistiin kokoelma vanhoista ep:stä nimeltään ”Tres Hombres”, sekä ep:t Säynäväynäviä ja Hihhulit tuloo. Käväistiin taas Saksassakin muutaman keikan verran. Kalja ja makkara oli aina vaan hyvää! Rundin kunniaksi rykäistiin Saksan markkinoille ep ”I Really Hate You”.

 

Myöhemmästä Metuja-yhtyeestä tuttu Metukin käväisi muutaman keikan verran Klamydian rivistöissä kitaraa soittelemassa. Herra keskittyi nopeasti omiin projekteihinsa, ja tilalle kitaran varteen pyydettiin Vuokko. Miehen ura alkoi todella lupaavasti: ensimmäisissä treeneissä oli Ajankohtainen kakkonen kuvaamassa ja seuraavana viikonloppuna keikka Provinssirokissa. Hihhuli- ja Säynäväynäviä-lättyjen hyvän myynnin siivittämänä yhtye marssi jälleen kerran Napin valvovien silmien alle tekemään toista pitkäsoittoaan. Tahti oli taas tiuha. Yhtye oli räpeltänyt kolmen soinnun ihmeensä nauhalle, ennenkuin Stupido Twinsien edustajat olivat edes ehtineet studiolle lupaamansa kaljakorin kanssa. Metukin käväisi vierailevana starana rykäisemässä Holvikirkon ja pari muuta omaa ralliaan levyn tarjontaa monipuolistuttamaan. Pitkäsoitto sai nimekseen ”Los Celibatos.” Oli Klamydian kohdalla sen kuuluisan läpimurron, eli ”breikkaamisen” aika. Ennen kuin herrat huomasivatkaan, oli ”selipaattilätty” myynyt rapiat 16000, ja kellui aivan listakärjessä. Riitti siinä ihmetystä ja silmien pyörittelyä. Piti juhlia yhden, jos toisenkin kerran. Intoa täynnä oli kiva lähteä soittelemaan täysille saleille. Rahaa ei kyllä älytty pyytää. Kuppaset keikkaliksat oli yleensä juotu, ennen kuin päästiin edes lavalle. Mahtoi järjestäjät hieroa käsiään. Mitäs tuosta. Oppirahat on oppirahoja. Kaikki maksaa ne ajallaan.

 

Taas koitti kokoonpanonvaihdoksen aika. Arton tilalle basson varteen tuli jo aiemmista kuvioista tuttu Jakke. Keikkaa tehtiin ahkeraan tahtiin, kierrettiin ummet ja lammet aina Kaivarista Rovaniemelle, joka siihen aikaan oli pohjanmaan junteille kova juttu.

 

Yleensä tässä vaiheessa ruvetaan haikailemaan isommalle yhtiölle, mutta sana ”yleensä” ei kuulu Klamydian sanavarastoon. Yhtye päätti siirtyä takaisin tutulle ja turvalliselle omakustannelinjalle. Perustettiin oma levy-yhtiö, joka sai nimekseen Kråklund Records.

 

Kustannustoiminta aloitettiin välittömästi. Piisejä oli jälleen kerran kertynyt riittävä määrä Kapen, Veskun ja nyt myös Jaken kynästä, joten rykäistiin markkinoille ensimmäinen itse kustannettu Klamydian pitkäsoitto ”Pää kiinni painajainen.” Listakärkeä kolisteltiin. Olihan se nyt itsestään selvää, kun mainoskulutkin olivat yhteensä hulppeat 60 markkaa. Perseennäyttely kanteen oli huppelissa hyvä idea, mutta seuraavana päivänä kirkkaassa päivänvalossa idea oli vähemmän toimiva. Ujoja poikia kun oltiin….myöhemminhän tuokin piirre on hieman karissut. Mutta kuulaat ja valkeat oli kannessa kirjaimineen, perskarvoineen kaikkineen.

 

Seuraavana oli vuorossa nauhan teko Kråklundin omalle Pinnalla-kokoelmalle. Muut kokiksen yhtyeet olivat Himanes, Häiriköt ja James Puhto-ren. Vesku ja Jakke hiihtelivät juhannuksena treenikämpän pihamaalla(luit ihan oikein) ja kehittivät valtavan lyriikan kappaleeseen ”Knockin at your door”. Jälleen kerran kunnianosoitus Remlandille kappaleiden ”Ai law yuu ja I still love you”:n lisäksi.Muut kappaleet tulivatkin sitten normaalia reittiä akselilta Jokinen-Karppi.

 

Joulu teki tuloaan, ja eihän se ole bändi eikä mikään, jolla ei ole omaa joulujulkaisua. Jälleen kerran rynnäkkö Napin studioon tekemään joulumusaa ep:llisen verran. Kanteen Riku taiteili hulluna rääkyvän kakaran, joka on kauhukseen saanut lahjaksi Klamydian poikien ”somat” pärstävärkit. Vuokko lahjoitti levyn alkuun oman lapsuudenäänityksensä, jossa laulaa kaverinsa kanssa jouluista laulua. Herra ei hirveesti tykännyt, kun masteroinnista tulleen nauhan nurkkaan oli miksaaja kirjoittanut ”alussa pikkulikat laulaa”. Pienestä väärinarviosta huolimatta EP myi päivässä loppuun, ja jyräsi suoraan listaykköseksi.
Kuinka ollakkaan, piisejä oli kertynyt taas pari ripakopallista ja oli aika mennä sinne minne aina ennenkin, eli Nappi-sedän kasiraiturin ääreen. Normaali rituaali: muutama päivä räpellystä ja uusi tuotos oli kädessä. ”Masturbaatio ilman käsiä” keikkui koko pitkän, kuuman kesän listakakkosena edellään ainoastaan joku helvetin Blue moon-kokoelma. Oli vähän ristiriitainen olo. Mutta kyllä silti juhlittiin, ja kierreltiin festareita.

 

Keikoilla oli jo muutaman vuoden ollut sen verran hulppea meininki, että oli aika taltioida mäiske ja meininki cd-formaatille. Otettiin Larvan Tapsan ääniauto muutamalle keikalle mukaan, ja siinä se. Ammattimies taltioi megalekan kera neljä rujoa vääntöä. Tuloksena oli Kötinää-live, johon ei tehty yhtään uusintasoittoa- tai laulua. Top 10 kolisi, kansa lauloi ja kaikilla oli taas niin mukavaa!
Mitäs sitä turhia jarruttelemaan. Tanakan rundin jälkeen oli aika taas suunnata studiota kohti, mutta tällä kertaa Tampereen suuntaan. Orkan pojat olivat kuulleet niin paljon positiivista palautetta herrasta nimeltään Jani Viitanen, että päättivät kokeilla yhteistyötä Tampereen miehen kanssa ”ainakin yhden ep:n verran”. Parin päivän hirveän väännön jälkeen oli ”Huipulla tuulee”-ep valmis, ja herrat erittäin tyytyväisiä Viitaseen, sekä myöskin pikkulättyyn, joka hilasi itsensä listaykköseksi heti julkaisuviikolla. Yhteistyö oli niin hedelmällistä, että tottakai sitä piti jatkaa. Ei muuta kun kamat kantoon ja uudestaan kohti Tamperetta. Viitanen äänitti ja tuotti, bändi itsensä pökkyrään juotti. Rikukin muistaa jokaisen studioon menon, mutta ei yhtään poislähtöä. Rumpalipoika keskittyi enemmän rumpupatterin vieressä pönöttäneen Viitasen Jawan kuolaamiseen, kuin itse soittoon. Motoristi kun on aina motoristi. Komppi nyt hieman laahaa, mutta eipä se yleismeininkiä hirveästi vavisuta. Eipä siellä muutkaan kolmen soinnun pelimannit nyt niin hyvässä ryhdissä olleet. Kansikuvaan piti mennä raitapaitojen kera poseeraamaan sukellusveneen kannelle. Voila`, ainekset ”Tippurikvartetti”- nimiseen taideteokseen olivat valmiina. Levy julkaisuun, suoraan listoille ja pitkänpitkä rundi. Taas piti suunnata Saksalandiaankin. Sveitsissä ja Tsekeissäkin piipahdettiin. Lokalmatadorin poikien kanssa oli kyllä niin saatanan kivaa, että! Reissulta tallennettiin loppurundin Mülheimin keikka, joka julkaistiin kimppalättynä Lokaleitten liven kanssa. Nimeksi tuli Veskun jollain keikalla kiekaisema ”Himmelachtungperkele”.Jaken ehdottama ”Fotzeschnitzel” (vittuleike tai jotain sinnepäin) ei oikein kelvannut, vaikka Klamydian poikien mielestä nimi oli erittäin mainio ainakin muutaman Königin jälkeen.

 

Edessä oli jälleen miehistönvaihdos. Basson varteen tarttui Hantta, Jaken siirtyessä Vuokon tilalle kitaraan. Hantalla oli hirveä urakka sisäistää viitisenkymmentä kolmen soinnun ihmettä puolessatoista viikossa. Olihan rundi kesken, ja uusi lätty miltei loppusuoralla. Hyvin herra homman hoiti. Keikat hoitui maaliin, ja studioonkin ehdittiin ajoissa.

 

Bändi löysi Hantan ansiosta ylimääräisen vaihteen, ja ”Siittiöt sotapolulla” roimittiin kasaan sellaisella innolla, että termi ”tekemisen ilo” sai kasvot loppukesäisinä päivinä Jani Viitasen studion uumenissa.
Kas kummaa, rundia pukkasi ja ”Saksaan”-sinkku sekä Siittiölätty roikkuivat listoilla hyvän tovin.

 

Oli aika koostaa täydellinen kokoelma alkupään pikkuisista vinyyleistä. Jakke ideoi nimen joka oli vertaansa vailla. ”Lahjattomat” kuvasi juuri kaikkea sitä, mitä yhtye oli, ja mistä lähdettiin. No, eipä tuo nykypäivänäkään kaukana totuudesta ole. Ei kai siinä muuta. Lätty listoille ja ihmisiä viihdyttämään ja kiihdyttämään.
”Klamysutra” rykäistiin hyvällä työrytmillä ja Viitasen avustuksella muutamassa päivässä. Meininki oli sen verran reipasta, että eipä siitä kellään hirveästi mitään mieleen jäänyt. Riku tosin roudasi itselleen ruohonleikkurin soittokaveriksi. Rumpali kun on aina niin kovin yksin. Hyvä levy ja hyvin listoilla. Listoille komeasti ryykänneestä sinkkupiisistä ”Pala rauhaa” tehtiin video, jonka ohjasi entinen Apulanta-mies Temosen Tuukka.

 

Saksan poikia jäi sen verran ikävä, että päätettiin suunnata taas tautisen paatin kokka kohti bratwurstiparatiisia. Tehtiin lyhykäinen saksanrundi ja julkaistiin ”Kipsi”-niminen läpyskä, jossa Lokalmatador soittaa Klamydiaa saksaksi ja toisinpäin. Listoillehan sekin meni, kuin myös myöhemmin riippakiveksi muodostunut levyltä lohkaistu platinasinkku ”Perseeseen”.

 

Oli tangon aika. Ainakin siis vertauskuvallisesti. Uuden lätyn piisit olivat jo olleet jonkin aikaa valmiina, ja tällä kertaa oltiin menty niin rankasti normaalin rokettirollin suuntaan, että ajateltiin viedä homma täysillä loppuun asti. Paineltiin Viitaselle säätämään, ja pyydettiin lätylle vierailijoiksi kaikenlaisia naamoja: Pate Mustajärvi, Vicky Rosti, Jukkis Järvinen, Frogley, Mikko Kangasjärvi ja Kankku Kankaanpää. Tamperelaisittain, ja vähän helsinkiläisittäinkin höystetty lätty sai nimekseen ”Tango delirium”. Listat kolisivat, Lätty korkealle ja sinkku ”Kosketus” listaykköseksi. Jopa kriitkotkin kehuivat. Mitä VITTUA? Nyt on tehty jotain todella väärin.

 

Eipä sitten vissiin oltukaan. Keikoilla alkoi näkymään selvää sukupolvenvaihdosta ja iäkkäämpääkin väkeä, mikä oli aina erittäin tervetullutta vaihtelua. Klamydia rupesi olemaan ravintola-, vaan ei onneksi salonkikelpoinen. Keikkapaikkatarjonta laajeni huomattavasti ja pojathan kiersivät, minkä ehtivät.

 

Kymmenen vuotta alkoi olla täynnä, ja pitihän sitä saatana juhlia! 5 biisin Cd-ep ”Onnesta Soikeena” pantiin kesäksi pihalle, ep:n nimikkokappale oli myös Radiomafian virallinen kesäkumipiisi, listakakkosena koko kesän. Syksyksi päätettiin tehdä niin järjettömän muhkea kokoelma, että alta pois! Ei yhtään enempää, eikä vähempää kuin tripla-cd, jossa on jokaiselta julkaistulta lätyltä parhaat palat ja sinkkujen persposkia sun muita harvinaisuuksia vuosien varrelta! ”Klamytologia” myikin sitten niin perkeleesti, että on tänä päivänäkin vielä kevyesti suomen myydyin triplakokkari. Pidettiin omalle porukalle kunnon bileet, teetettin oma Klamydia-siideri, kakku ja kaikkee kivaa! Pitkälle 10-vuotisrundille lähtö luonnollisesti myöskin kuului kuvioihin. Rundilta tallentui myös livelätty ”…Ja Käsi Käy ”.

 

Juhlien jälkeen juhlittiin lisää ja paineltiin tällä kertaa ihan ikiomaan studioon, jonka namikoiden takana hääräili Laurilan Arska, ja aisaparina Kokkosen Mika. ”Zulupohjalta”-lämiskä sai etu-,taka-ja sisäkanteensa komeita perinteisiä sarjakuvaneekereitä, joita Riku ahkerasti kuulemma koko kesän piirteli. Huulet oli töröllään, kuin myös meininki. Tehtiin täyspitkä keikka suorana töllöstä Jyrki I et I:n muodossa, ja paineltiin keikoille. Rundia tehtiin niin perkeleesti. Levy korkealla listoilla ja sinkku ”Letoisa Lewinsky” kiilasi itsensä kesän vakiokakkoseksi. Lou Began joku vitun mambojambo elvisteli ykkösenä.
Pikkulättyjä on aina kiva tehdä, joten käväistiin aika nopsasti Zulun jälkeen väsäämässä mini-cd:n joka kantoi nimeä ”Snapsin paikka”. Rehellisiä juomalauluja ei saa koskaan olla liian vähän. Irwin meets kissanvittu.

 

Hantta ilmoitti päiviensä tulleen Klamydian riveissä täyteen, joten tilalle pyydettiin iso mies Kaskisista. Nuoren ja innokkaan Severin myötä bändin pehmeäpäiset raakit saivat touhuunsa uutta särmää ja puhtia. Basso paukkui, soitto lähti uuteen lentoon kaikkia nopeusrajoituksia uhmaten. Keikat olivat niin tiukkoja, että pakkohan sitä oli painella studioon ikuistamaan uutta hekumaa.”Ryssä mun leipääni syö” pikkulätty taottiin nauhalle niin, että nuppi tutisi ja vähän turposikin. Laurilan Arska äänitteli. Oli taas kiva juopotella ja kirmailla Aatamin asussa ”luovaa” työtä tehden. Riku teki xxx hiphop-biisiinsä ainakin kolme päivää sanoja. Tuloksena oli ruttuinen julisteenpala, jossa luki isoilla harakanvarpailla: ”Äf puf Petri, työnnä vielä metri”. No, tajunnanvirrassa ja Jallussa oli enemmän luomisvimmaa, ja räppikin saatiin nauhalle, Studiossa oli taas todella kivaa. Voisi jopa sanoa, että milleniumin myötä uusi Klamydia oli syntynyt.

 

Ryssä meni ykköseksi, ja pysyi sijoituksessaan kauan. Keikkoja runtattiin lisää, ja pitkäsoiton aika koitti. Jakke ja Severi olivat jollain reissullaan kehittäneet lauseen ”Klamytapit”, joka oli aivan ehdoton nimi tulevalle pitkäsoitolle. Eikä siinä muuta kuin innolla vääntämään. Viikon roiskimisen ja käkättämisen jälkeen oli hengentuotos purkissa ja hirveä hinku keikoille. Pitihän reissuun hommata kaikkea mahdollista Teletappikrääsää repuista hikinauhoihin. Severi jopa hommasi itselleen Pai-puvun. Söpöä!

 

Aikansa Teletappihurmiossa suomenniemeä kiertänyt nelikko rantautui takaisin kotinurkille. Oli aika painua uuden lätyn tekoon, ettei totuus unohtuisi. ”Punktsipum”- lämiskää väännettin se kuuluisa viikko. Räminää oli kiva tallentaa, ja sinkkubiisiksi nostettiin ääliöhoilaus ”Ookko tehny lenkkiä”. Piisistä tehtiin Ultra Bra-henkinen sadetakkivideo höystettynä Bumtsibum-vittuilulla. Levyraadissa Jasmin Mäntylä ja muut järjen riemuvoitot antoivatkin poikien kuvitetulle lallatukselle hurjat 11 pistettä. Kuulemma levyraadin historian surkeimmat pisteet. Ylpeilyä bändin keskuudessa riitti siihen asti kunnes Gregorian veti pohjat jollain viidellä tai kuudella pisteellä. Perkeles!

 

Oli aika muistaa totuus ja omat juurensa. Oli aika antaa kunnia niille, joille se todella kuuluu. Klamydia päätti itsenäisyyspäivän kunniaksi julkaista ”Suomi on sun” -mini cd:n, josta annettiin koko tuotto Suomen Sotaveteraaneille. Samainen kappale esitettiin myöskin Popfinlandia-tapahtumassa.

 

Aika rupesi jo pikkuhiljaa olemaan kuppaisen punkkipumpun puolella. Suvereeni valmistautuminen Klamydian 15-vuotispippaloihin alkoi. Kokoelmahan sitä piti tehdä, mutta täysin erilainen kokkari. Ei pelkkää piisien kierrätystä, vaan jotain muutakin. Aikansa pähkäiltyään sekä yhtiö että bändi tulivat miltei morsiolliseen lopputulokseen: jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain muiden raiskaamaa. Eli suomeksi sanottuna kokoelma vanhoista, livelevy (jossa Rockperrystä taltioidussa rymistelyssä lavalla veivaavat kaikki kokoonpanot) sekä lätyskä, jossa on 14 uutta klamypiisiä, sekä muiden bändien covereita Klamydian piiseistä. Ei todellakaan mitään vitun tribuuttia, vaan kaverikovereita hyvien ystävien yhtyeiltä. Aikansa soiteltuaan Vesku sai suostumuksen seuraavilta yhtyeiltä ja artisteilta: Popeda, Apulanta, Viikate, Sotajumala, Children of Bodom, Menneisyyden vangit, Darude , Timo Rautiainen ja Seppo Pohjolainen, Timo Kotipelto ja Ruoska. Koko sähellyksen covereiden tallennusta lukuun ottamatta äänitti, masteroi ja miksasi nuori lahjakkuus Koiviston Sami alias ”Hansu”. ”Piikkinä lihassa”-tripla näki päivänvalon syksyllä 2003. Ja eikun rundille ihmisten korvia rääkkäämän. Samaan syssyyn julkaistiin myöskin monta kuukautta listaykkösenä kellunut ”Rockperry 2003”-dvd. Liian monta juoppoa liian kännissä lavalla aivan liian kauan.

 

Jakelle annettiin vuoden äitiysloma kun synnytys läheni ja voimat väheni. Tilalle pestattiin valotiskin takaa Keskisen Panu, joka oli ihan ”homo soittaan keppiä”, niin kuin joku joskus asian ilmaisi. Mikäs siinä. Panuhan oli kyllä homoksi yllättävän hetero. Aku Ankan soinnut soljuivat tuoden kyyneleet pikkutyttöjen silmiin. Jopa lapualaiset mehiläisetkin fanittivat riffisankariamme. Vuoden verran mies Jakkea paikkaili hyvällä tatsilla ja hyvällä meiningillä.

 

Jaken palattua uusi lättyrä oli enemmän kuin ajankohtainen. Studio otettiin tällä kertaa Alavuden suunnalta ja äänittäjä/miksaajaksi pestattiin yhtyeen saliäänestä huolehtiva Lavilan Kari. Keskellä ”ei yhtään mitään” oli oikeastaan erittäin vapauttavaa luoda ja huutaa. Kellään ei ollut ylimääräistä tekemistä. Keskityttiin olennaiseen. Tosin Veskun “Leijonakuningas”-nimitys ei johtunut kyseisestä piirretystä. Tuttuun, nopeaan tahtiin räkäistiin ”Tyhmyyden ylistys” narulle. Sinkkulohkaisu ”Pienen pojan elämää” keikkui listoilla mukavasti, puhumattakaan sitten varsinaisesta. Kaikki tykkäs tyhmistä. Tyhmyydessä ei ole tuomittavaa, typeryydessä taas on . Pitemmittä puheitta kiertueelle viuh!

 

Kakkoslohkaisu ”Lohikäärme Puff” komeasti listakakkoseksi, tuolla iki-ihanalla lastenlaulu-coverilla vieraili myös vanha kunnon Metu.

 

Lahden perukoilta löytyi seuraava etappi levyn tekoa varten. Lumisessa maisemissa päättäväisen näköinen rähjäryhmä kanniskeli kilistimiä ja kolistimia kodikkaan omakotitalon alakertaan. Takana oli nousujohteinen kaksi vuotta miltei järjestään loppuunmyydyille saleille väännettyä keikkaa, ja repertuaarissa parisenkymmentä uutta ja toimivaa rallia. “Tappamisen meininki”, sanoisi joku kk:n takana kökkivä kova jätkä jossain elämää suuremmassa elokuvassa. Lilleriluurilaurilaari, eli pitkästä aikaa Laurilan Arska oli pestattu namikoiden taakse. Wilskan Tapio murisemaan. Ylimääräistä vaihdetta ei edes tarvittu. Jostain löytyi lopullisesti jotain, jonka merkitystä on sanoin hieman vaikea edes kuvata. Lähin termi lienee “veljeys”.

 

Timo Tapio ohjasi ”Pohjanmaalla”-piisistä timmin videon, joka sai hyvin näyttöä valtakunnallisissa medioissa. Pitkäsoiton alle pukattiin vielä cd-ep ”Ne jää jotka jää” – sinkkulistan kakkoseksi. Haastatteluja tehtiin perkeleesti. Kova keikkailu ja rankka taustatyö kannatti. Ryhmän omaa nimeä kantava ”Klamydia”- lätty rytisteli suoraan listakakkoseksi ja bändi paineli sinne minne soittajapojan mieli aina halajaa: Rundille! Päättymätön tarina jatkuu! Nähdään keikoilla!….

 

No niin, ja päättymätön tarina siis jatkuu. Keikkoja tehtiin kas kummaa taas aivan perkuleesti saatellen kuppaisen pumppumme vuodelle 2008. Oli Klamydian 20-vuotisjuhlan aika. Kun nyt aikaisemmin tasavuosina piti julkaista joku cd-kokoelmaloota, niin nyt herroilla oli mielessä aivan jotain muuta. Maailmalle päätettiin pukata tällä kertaa kuvallista materiaalia vuosi vuodelta turpoavista turaukoista. Olihan tavaraa olemassa ihan ensimmäisestä keikasta lähtien. Laatuhan nyt oli mitä sattuu, mutta nykyaikaisella tekniikalla ja Koiviston Hansun ammattitaidolla siitä saatiin suurinpiirtein siedettävää katseltavaa. Luonnollisesti kaikki musiikkivideot työnnettiin mukaan, sekä Timo Tapion väsäämä Klamydia-dokumentti. Ettei nyt pelkkää historiaa kahlattaisi, niin bändin nykyistä olemusta hahmottamaan julkaisulle livautettiin Täyspitkä keikka 2008 Simerockista. Kyseisessä konsertissa äitylimamma, joka säitä säätelee, ei hellinyt yhtyettä saati yleisöä pätkääkään. Kiikunkaakun plussan puolella oleva lämpötila tanakalla pohjoistuulella varustettuna läimi kaikkia osanottajia turpaan oikein urakalla. Tuulimittarina voi pitää vaikka Veskun keesiä, joka keikan tiimellyksessä vähän väliä sojottaa vaakasuoraan. Usvaputki-dvd siis näki päivänvalon Viinamäen Hantan väsäämine vanhan liiton punk-pienlehtiä kunnioittavine kansineen syyskuussa 2008 ollen viisi viikkoa virallisen dvd-listan ykkösenä.

 

Pyhän sanoman levitys kaupungista kaupunkiin jatkui tiiviseen tahtiin normaaliin malliin. Saipa mediakin jotain ihmeteltävää, kun herrojen kanssa samaan bussiin hyppäsi Uniklubi muutaman keikan ajaksi. Taas tuli todistettua, että rock on todellakin rajaton riemu. Kaksi musiikillisesti täysin erilaista bändiä sopi samaan bussiin lievästi sanottuna mainiosti. Muutaman keikan kimpparundi oli täynnä naurua, rokkia ja hillitöntä juopottelua aamusta iltaan ja toisinpäin. Hellien jäähyväisten jälkeen kumpikin pumppu jatkoi omaan suuntaansa. Vuorossa oli 20-vuotisjuhlakeikka vaasassa. Loppuunmyytyyn Amarilloon kutsuttiin kaikki Klamydiassa musisoineet herrasmiehet esiintymään, ja kaikki myöskin saapuivat. Ihailtavaa yhteishenkeä ilman minkäänlaista väkinäistä ilmapiiriä. Kuinka moni muu pitkän linjan orkka pystyisi saamaan kaikki ex-soittajansa saman katon alle ilman kyräilyä? Punkki soi ja viski virtasi. Tippurikvartetti tuupattiin hyvällä meinigillä kohti kolmatta kymmenettä.

 

Oli uuden pitkäsoiton aika. Jos mahdollista, niin toimeen ryhdyttiin vielä suuremmalla innolla, kuin edellisen session alussa. Piisejä oli kertynyt sen verran mojova satsi, että ei tarvinnut kuin poimia parhaat päältä. Käytettiin samaa kavaa kuin edellisen levyn luomisessa. Kunnon treeniputki, Studio Villähteestä, Laurilan Arska namikoiden taakse, Wilska möykkäämään ja uutena höysteenä otettiin taustoja laulamaan ja pianoa muuutamiin kohtiin pimputtamaan musiikin monitoimimies Pitkäjärven Antti. Brups-yhtyeestä tuttu BB-Lissu lauloi dueton Veskun kanssa Voittajan maljaan, ja studion omistaja Tude paukutti läskibassoa ”Mä oon tyhmä”-rallissa. Koko sessio kesti tiiviin pari viikkoa kaikkine värikkäine vivahteineen. Koitoksen jälkeen fiilis oli väsynyt, mutta saatanan onnellinen. Tulipahan tehtyä THE LEVY. ”Rujoa taidetta” runnoi itsensä suoraan listaykköseksi julkaisuviikollaan jättäen taakseen muunmuassa sellaisen Irlantilaisen autotalliorkesterin kuin U2! ”Kuultuamme, että julkaisumme oli noussut listaykköseksi 31 maassa olimme innoissamme. Kun kuulimme suomen tuloksen, masennuimme”, virkkoi eräskin Bono-niminen kantrilaulaja. Hähä! Ei paha! Kaikkiaan ”Rujo” keikkui listoilla 10 viikkoa miltei koko levyjulkistamisrundin! Hittitehdas nimeltä Apulanta käväisi myöskin ”Rujoa taidetta”-kiertueella tekemässä herrojen kanssa neljän päivän minirundin. Kaksi vanhanliiton punkkipopoppoota sopi mainiosti samalle lavalle toisiensa setteihin vierailuja tehden ja musiikillista iloittelua muutenkin harrastaen. Menoa riitti 24 h, ja kaikilla oli niin muuukaavaaa..rundi jatkuu, soitto soi, eikä muuta kuin lisää keikkaa ja usvaa putkeen! Törmäillään!